Pääkirjaston näyttelykuvia vuodelta 2013

Kerttu, Lasse ja äiti kävelivät ankkalammelle. Lammen rannalla nököttävä ankka pysähtyi katselemaan tulijoita. Hei ankka, tervehti Kerttu lintua ja jatkoi, - onpas sinulla kaunis valkea sulkapuku ylläsi. Ja voi, miten suuret jalat sinulla on, niillä varmasti uit kovaa. Voi mitkä räpylät, ihasteli myös Lasse. Teksti (Susanna)
Yöllä oli satanut paljon lunta, Lasse ja isä lähtivät ulos lumenluonti hommiin ja aurattavaahan riitti. Ulkoilun jälkeen he palasivat takaisin sisälle tuvan lämpöön. Äiti oli Kertun kanssa sillä välin leiponut pullia, joten tuvassa leijaili herkullisen makea tuoksu. Teksti (Susanna)
Kuuletteko kuinka vesi pärskii? kysyi isä lapsiltaan heidän tullessa kuohuavan kosken rantaan. Pärskii niin kuin hevonen, ajatteli Lasse ääneen. Juuri niin, näettekö koskessa laukkaavia valkeita hevosia? mietiskeli isä. Joo, mä näen, innostui Kerttu. Teksti (Susanna)
Polku johdatteli Kertun ja Lassen lammen rantaan. Rannalle oli rakennettu muistomerkki. Kerttu kierteli merkkiä ihastellen merkin muotoja sekä kuvitellen, että muistomerkin vierelle oli haudattu poisnukkunut kissavanhus. Lapset jatkoivat matkaa. Polun varrella he törmäsivät puupölkkyyn, jonka päällä nökötti pikkuruinen mökki. Jälleen Kertun ja Lassen ajatukset saivat siivet ja lapset miettivät kukahan mökin alle olisi haudattuna? Teksti (Susanna)
Metsässä leikkiessään Lasse ja Kerttu pysähtyivät rakennuksen luo. Vautsi, mennäänkö tuohon linnaan sisälle? ehdotti Lasse innoissaan. Ei mennä, ei siellä ole kuitenkaan kivaa, epäröi Kerttu. Mä ainakin menen, sanoi Lasse päättäväisenä. Ennen kuin Lasse ehti lähteä, Kerttu oli jo tarttunut veljeään hihasta. Ei mennä, se on niin pelottavan näköinenkin, sanoi Kerttu. No, onhan se kieltämättä hieman keskeneräisen näköinen, totesi Lasse ymmärtäen siskonsa pelkoa. Ja niin sisarukset jatkoivat leikkiä metsässä. Teksti (Susanna)
Äiti, katso vedessä on kultaa! ihmetteli Kerttu äidilleen. Äiti iloitsi pienen tyttärensä ajatuksen juoksua. Kertoi sitten mistä ”kulta”- ilmiö oli saanut alkunsa. Teksti (Susanna)
Äiti, äiti, haluan tuon valkoisen kukan vedestä, saanhan sen, aneli Kerttu. Rakas lapseni, miten ajattelit sen hakea? ihmetteli äiti. Voi äiti, nostan hieman lahkeitani ja käyn hakemassa sen, vastasi Kerttu. Kerttuseni, Lumpeenkukka on niin kaunis omassa kasvupaikassaan, joten annetaan sen kasvaa siellä rauhassa. Teksti (Susanna)
Yön aikana maahan oli satanut lunta. Puuterimainen lumi oli peittänyt Lassen ja Kertun pulkkamäen uudella lumella. Kerttu suunnitteli menevänsä kasaan peuhaamaan ja tekemään lumienkeleitä. Teksti (Susanna)
Äiti vei Kertun ja Lassen tutkimaan luonnon ihmeitä. He saapuivat järven rantaan. Äiti pyysi lapsia muistelemaan kesää. Kerttu innostui kertomaan heti, miten hän oli oppinut uimaan. Yhdessä he iloitsivat tapahtumasta. Teksti (Susanna)
Onpas aavemainen tunnelma, Lasse sanoi äidilleen. Niinpä onkin, sen lisäksi on aivan hiljaista, ainoastaan käki kukkuu jossain kauempana. Tiedätkös mitä kasveja nuo ovat? sanoi äiti. En, mutta pelottavan näköisiä ne ovat, sanoi Lasse. Niitä sanotaan ruttojuuriksi, äiti vastasi. Voiko niihin koskea? Lasse kysyi. Mä en ainakaan uskalla koskea niihin, Kerttu otti osaa keskusteluun. Meinaatko, että rutto voi tarttua käteesi? kysyi Lasse siskoltaan. Teksti (Susanna)
Lassen ja Kertun isovanhemmat asuivat suuressa vaaleanpunaisessa kivitalossa. Kertun mielipuuhaa oli kurkistella avoimesta ikkunasta kaunista valolyhtyä, joka syttyi aina iltaisin palamaan. Teksti (Susanna)
Isä oli ostanut Lasselle uudet siniset sukset muutamia vuosia sitten. Lasse oli innostunut suksistaan niin, että hiihti jokaisena talvipäivänä. Äiti ompeli Lassen suksille kauniin sinisen suojapussin. Teksti (Susanna)